KUVA: Margaret Mayo: Lapsipula, 4.3.1922
KUVA: Rud Bernauer-A. Sylván: Nuoruuden kevät, 6.4.1930

Työväenteatteriliike – kansanteatteria

Suomalaisen teatterin määrän ja laadun pohja juontuu kolmesta suuresta linjasta. Suomalaisuus kielenä ja kansallisuutena oli unelma ja innoittava voima niin työväen varhaisissa sivistysharrastuksissa kuin nuorisoseurojen perustamisessa. Sama suuri tavoite synnytti myös Kaarlo Bergbomin ja suomalaisen sivistyneistön suuren hankkeen, Suomalaisen teatterin. Sama käyttövoima nosti kansainväliseksi tähdeksi ensimmäisen teatterimme lahjakkuuden Ida Aalbergin.

Kansanteatteri oli tavoitteena Kaarlo Bergbomilla, mutta todella kansan tekemää ja kansan vastaanottamaa teatteria tehtiin ennen itsenäisyyttämme työväen näytelmäseuroissa ja nuorisoseurojen iltamissa. Nuorisoseurat olivat maaseudun kulttuurin ja yhteistoiminnan keskuksia. Työväenyhdistykset ja työväennäyttämöt koostivat kaupunkien kulttuuria ja yhteiskunnallista tietoisuutta. Tämä saattaa selittää työväenteattereiden kehittymisen ajan myötä ammattiteattereiksi. Ammattilaistumiskehittymistä ei tapahtunut nuorisoseuraliikkeen piirissä nousseesta näytelmäharrastuksesta. Porvariston vaihtoehtoteatterit syntyivät suoraan ammattilaisuuspohjalle.

Ruotsinkieliset työläiset näyttelivät Helsingissä jo 1850-luvulla. Viipurissa, Turussa ja Tampereella tehtaalaisten näytelmäseuroja kukoisti lyhytaikaisesti 1870-luvulla. Vasta 1880- ja 1890-luvuilla työväen iltaseuroja ja -yhdistyksiä alettiin perustaa pienemmille paikkakunnille. Samalla alkoivat niiden puhujaklubit, naisosastot ja huvitoimikunnat järjestää iltamia ja esittää niissä näytelmiä. Intoa riitti näytellä, laulaa, tanssia, olla ja tehdä yhdessä ja hankkia varoja omien yhdistysten ylläpitämiseksi. Yhteistoiminnan vakiintuessa työväenyhdistyksissä alettiin perustaa kiinteämpiä näytelmäseuroja, joiden vastuulla ohjelman hankkiminen eri tilaisuuksiin oli.

Suuremmissa ja monissa pienemmissäkin kaupungeissa näytelmäseurat alkoivat nimittää itseään työväennäyttämöiksi tai työväenteattereiksi. Suhteellisen itsenäisestä asemastaan huolimatta ne säilyivät useimmiten pääyhdistysten alaisina ja näiden taloudellisesti tukemina. Suhdetta työväenyhdistyksiin kuvaa myös jatkuva ohjelman tuottaminen yhdistysten tilaisuuksiin omien näytäntöjen lisäksi.

Rakennustyöläiset, tehtaalaiset ja kauppa-apulaiset näyttelivät sydämensä kyllyydestä aikaa ja vaivaa säästämättä samanlaiselle yleisölle. Itsenäisen työväenpuolueen perustaminen 1899 ja suurlakko 1905 aiheuttivat työväenliikkeen nopean laajenemisen. Omia taloja rakennettiin tiheään tahtiin pienillekin paikkakunnille. Vuonna 1905 oli yhteensä 47 työväenyhdistyksellä oma talo. Vuonna 1909 niitä oli 535 ja vuonna 1916 jo 940. jokaisessa talossa oli näyttämö ja yhdistyksillä kirjastoja, laulukuoroja, soittokuntia ja puhujaklubeja. Sivistysharrastus oli suorastaan käsittämättömän laajaa ja monipuolista.

Vakinaisia näytelmäseuroja tai näyttämöitä oli vuonna 1905 viidellä yhdistyksellä. Seuraavana vuonna niitä oli jo 126 ja vuonna 1909 tilastoitiin 231, vaikka tiedoista puuttuu monen sadan yhdistyksen tiedot. Suhteellisen vakinaista työväennäyttämötoimintaa oli siis ennen itsenäisyyttämme noin 200 paikkakunnalla. Ammattijohtoisia teattereita näistä oli parikymmentä. Kansalaissota keskeytti kehityksen. Työväentalot ja niiden omaisuus mukaan lukien näyttämöiden puvut ja kulissit takavarikoitiin ja paikoin annettiin porvarillisen teatterin käyttöön. Yhdistys- ja näyttämötoiminnan keskeytys ei kuitenkaan ollut pitkä: useat näytelmäseurat pääsivät aloittamaan uudelleen toimintansa syksyllä 1919.

1920-luku oli työväennäyttämöillä kiihkeää aikaa.

Ammatillistuminen jatkui: näyttelijäkuntaa kiinnitettiin johtajan ja iltanäyttelijöiden lisäksi. Taistelu taloudellisesta selviytymisestä oli ankaraa. Valtio ja kaupungit avustivat vähän tai eivät ollenkaan, eikä yhdistystenkään rahatilanne ollut kehuttava. Yleisön kannatus oli usein ainoa tuki. Kiihkeää oli myös aatteellinen keskustelu ohjelmistopolitiikasta ja toimintaperiaatteista. Aate asettui juuri ammatillistuneiden teatteritaiteilijoiden mielissä taidetta, taloutta ja viihdettä vastaan. Työväenliikkeen kahtiajakautuneisuus ja linjaristiriidat kärjistivät keskustelua, ja tiukka talous saneli omia ehtojaan. Avustusten ehtona nähtiin usein ja varmaan realistisesti pyrkimys yleisinhimilliseen ja ”puolueettomaan” taiteellisuuteen.

Ajan ankaruudesta huolimatta ja huolimatta myös tekijäkadosta niin mullan alle kuin ulkomaillekin 1920-luku oli työväenteattereiden taiteellista kulta-aikaa. Ekspressionismi taiteellisen ilmaisun uudistajana ja samalla voimakkaasti yhteiskunnallisena teatterina niitti voittoja nimenomaan työväenteattereissa. Helsingissä, Tampereella, Viipurissa, Turussa ja Oulussakin nähtiin vaikuttavia ja kohuttuja esityksiä.

Vuosikymmenen lopulla poliittinen tilanne kiristyi. Lama ja Lapuan liike supistivat avustukset olemattomiin. Samalla työväenteattereidenkin ohjelmisto alkoi kallistua voimakkaasti pelkkiin operetteihin ja huvi- ja laulunäytelmiin, joiden kulta-ajaksi 1930-lukua on kutsuttu. Vuoden 1930 kommunistilait lakkauttivat työväenyhdistykset ja useimmat työväennäyttämöt. Taloudellinen ja poliittinen ahdinko lopetti osan työväennäyttämöistä, ja ehkä osa niistä halusikin muuttua koko väestön puolueettomaksi teatteriksi. Oittisen mukaan työväennäyttämötoiminta lähes lamaantui rajalinjan Pori – Jyväskylä – Varkaus pohjoispuolella.

1930-luvulla alkoi myös valtion draamallisen lautakunnan voimakas painostus työväenteattereiden ja porvarillisten teattereiden yhdistämiseksi puolueettomiksi teattereiksi. Vuosikymmenen aikana yhdistyivätkin Porin ja Viipurin teatterit ja muodostettiin Helsingin Kansanteatteri. Sotien jälkeen teattereiden yhdistämis- ja kunnallistamiskehitys jatkui voimakkaasti. Taiteellisia voittoja työväenteattereiden puolella 1930-, 1940, ja 1950-luvuilla esittivät ennen kaikkea Tampereen Työväen teatteri sekä helsinkiläiset Työväen Näyttämö ja Suomen Työväen teatteri.

Tämänhetkinen tilanne on tunnettu. Tampereen Työväen Teatteri on ainoa ammattiteatteri, joka kantaa työväenteatterin nimeä. Vakinaisesti toimivia harrastajateattereita sen sijaan on edelleen useita – myös työväen-etuliitteisiä. 1970- ja 1980-lukujen kehitykseen kuului harrastajateattereiden omaleimautuminen ja teattereiden ammattilaistuminen omaan lakipisteeseensä. Suomalaisen teatterin voima ja määrä olisi tuskin nykyisen veroista ilman työväenteatteriliikkeen sille antamaa panosta ja resursseja.

Ajan ankaruudesta huolimatta ja huolimatta myös tekijäkadosta niin mullan alle kuin ulkomaillekin 1920-luku oli työväenteattereiden taiteellista kulta-aikaa. Ekspressionismi taiteellisen ilmaisun uudistajana ja samalla voimakkaasti yhteiskunnallisena teatterina niitti voittoja nimenomaan työväenteattereissa. Helsingissä, Tampereella, Viipurissa, Turussa ja Oulussakin nähtiin vaikuttavia ja kohuttuja esityksiä.

Vuosikymmenen lopulla poliittinen tilanne kiristyi. Lama ja Lapuan liike supistivat avustukset olemattomiin. Samalla työväenteattereidenkin ohjelmisto alkoi kallistua voimakkaasti pelkkiin operetteihin ja huvi- ja laulunäytelmiin, joiden kulta-ajaksi 1930-lukua on kutsuttu. Vuoden 1930 kommunistilait lakkauttivat työväenyhdistykset ja useimmat työväennäyttämöt. Taloudellinen ja poliittinen ahdinko lopetti osan työväennäyttämöistä, ja ehkä osa niistä halusikin muuttua koko väestön puolueettomaksi teatteriksi. Oittisen mukaan työväennäyttämötoiminta lähes lamaantui rajalinjan Pori – Jyväskylä – Varkaus pohjoispuolella.

Palaute

Otamme mielellämme vastaan palautteesi koski se sitten lippujen hankkimista, esitystä tai ohjelmistoamme.