Suomalaisen teatterin määrän ja laadun pohja juontuu kolmesta suuresta linjasta. Suomalaisuus kielenä ja kansallisuutena oli unelma ja innoittava voima niin työväen varhaisissa sivistysharrastuksissa kuin nuorisoseurojen perustamisessa. Sama suuri tavoite synnytti myös Kaarlo Bergbomin ja suomalaisen sivistyneistön suuren hankkeen, Suomalaisen teatterin. Sama käyttövoima nosti kansainväliseksi tähdeksi ensimmäisen teatterimme lahjakkuuden Ida Aalbergin.

Kansanteatteri oli tavoitteena Kaarlo Bergbomilla, mutta todella kansan tekemää ja kansan vastaanottamaa teatteria tehtiin ennen itsenäisyyttämme työväen näytelmäseuroissa ja nuorisoseurojen iltamissa. Nuorisoseurat olivat maaseudun kulttuurin ja yhteistoiminnan keskuksia. Työväenyhdistykset ja työväennäyttämöt koostivat kaupunkien kulttuuria ja yhteiskunnallista tietoisuutta. Tämä saattaa selittää työväenteattereiden kehittymisen ajan myötä ammattiteattereiksi. Ammattilaistumiskehittymistä ei tapahtunut nuorisoseuraliikkeen piirissä nousseesta näytelmäharrastuksesta. Porvariston vaihtoehtoteatterit syntyivät suoraan ammattilaisuuspohjalle.

Ruotsinkieliset työläiset näyttelivät Helsingissä jo 1850-luvulla. Viipurissa, Turussa ja Tampereella tehtaalaisten näytelmäseuroja kukoisti lyhytaikaisesti 1870-luvulla. Vasta 1880- ja 1890-luvuilla työväen iltaseuroja ja -yhdistyksiä alettiin perustaa pienemmille paikkakunnille. Samalla alkoivat niiden puhujaklubit, naisosastot ja huvitoimikunnat järjestää iltamia ja esittää niissä näytelmiä. Intoa riitti näytellä, laulaa, tanssia, olla ja tehdä yhdessä ja hankkia varoja omien yhdistysten ylläpitämiseksi. Yhteistoiminnan vakiintuessa työväenyhdistyksissä alettiin perustaa kiinteämpiä näytelmäseuroja, joiden vastuulla ohjelman hankkiminen eri tilaisuuksiin oli.

Suuremmissa ja monissa pienemmissäkin kaupungeissa näytelmäseurat alkoivat nimittää itseään työväennäyttämöiksi tai työväenteattereiksi. Suhteellisen itsenäisestä asemastaan huolimatta ne säilyivät useimmiten pääyhdistysten alaisina ja näiden taloudellisesti tukemina. Suhdetta työväenyhdistyksiin kuvaa myös jatkuva ohjelman tuottaminen yhdistysten tilaisuuksiin omien näytäntöjen lisäksi.

Rakennustyöläiset, tehtaalaiset ja kauppa-apulaiset näyttelivät sydämensä kyllyydestä aikaa ja vaivaa säästämättä samanlaiselle yleisölle. Itsenäisen työväenpuolueen perustaminen 1899 ja suurlakko 1905 aiheuttivat työväenliikkeen nopean laajenemisen. Omia taloja rakennettiin tiheään tahtiin pienillekin paikkakunnille. Vuonna 1905 oli yhteensä 47 työväenyhdistyksellä oma talo. Vuonna 1909 niitä oli 535 ja vuonna 1916 jo 940. jokaisessa talossa oli näyttämö ja yhdistyksillä kirjastoja, laulukuoroja, soittokuntia ja puhujaklubeja. Sivistysharrastus oli suorastaan käsittämättömän laajaa ja monipuolista.

Vakinaisia näytelmäseuroja tai näyttämöitä oli vuonna 1905 viidellä yhdistyksellä. Seuraavana vuonna niitä oli jo 126 ja vuonna 1909 tilastoitiin 231, vaikka tiedoista puuttuu monen sadan yhdistyksen tiedot. Suhteellisen vakinaista työväennäyttämötoimintaa oli siis ennen itsenäisyyttämme noin 200 paikkakunnalla. Ammattijohtoisia teattereita näistä oli parikymmentä. Kansalaissota keskeytti kehityksen. Työväentalot ja niiden omaisuus mukaan lukien näyttämöiden puvut ja kulissit takavarikoitiin ja paikoin annettiin porvarillisen teatterin käyttöön. Yhdistys- ja näyttämötoiminnan keskeytys ei kuitenkaan ollut pitkä: useat näytelmäseurat pääsivät aloittamaan uudelleen toimintansa syksyllä 1919.