Olen Satu, viittäkymppiä lujaa lähestyvä neljän lapsen äiti, ja työskentelen myymäläpäällikkönä Oulussa. Nyt kun nuorinkin lapsi on jo kahdeksannella luokalla ja isoimmat ovat lentäneet pesästä, olen viime vuosien aikana pikkuhiljaa saanut alkaa virittelemään enemmän taas omia harrastuksia. Helppoa se ei ole, kun on tottunut siihen että arki rullaa perheen ja työn ehdoilla. Nyt siihen pitäisi itse keksiä jotain? Ei aivan helppoa, mutta nyt tätä uutta vapaata aikaa olen päässyt täydentämään OTN improvisaatioryhmän Impromanian kanssa.

Syksyllä 2023 kävin OTN:n teatterilla tarkistelemassa paikkoja tulevaa talkoovuoroa varten. Paikalle alkoi tipahdella tuttuja kasvoja, joiden kanssa olin ollut yhdessä lyhyellä teatterikurssilla edellisenä vuotena. Nopsaan selvisi että nämä innostuneet ja nauravaiset naiset kerääntyvät höntsäilemään improvisaation merkeissä kerran viikossa, ja juuri tuona sunnuntaina olikin höntsät alkamassa. Minut saatiin houkuteltua mukaan kokeilumielessä, enkä asiaa kauaa empinytkään. Kieltämättä ajatus innosti, koska olen aina tykännyt teatterista ja erityisesti improsta, tokikaan en ollut päässyt sitä näin “vakavasti” harrastamaan aiemmin. Taustalla minulla on muutama teatterityön kurssi, entisessä kotipitäjässä olin mukana harrastajateatterissa minkä kanssa tehtiin mm. lyhytnäytelmiä joita esitettiin tapahtumissa ja tilausnäytöksinä vaikka pikkujouluissa.

Eka kerta impröhöntsässä olikin silmiä avaava ja sinä iltana improkärpänen puraisi pahemman kerran. Olin innoissani pitkästä aikaa, löysin jotain omaa ja uutta.
49 vuoden iässä uusien asioiden omaksuminen alkaa joskus olla korkean kynnyksen laji, ja etenkin lapsenomainen “leikkiminen” ja heittäytyminen on lähtökohtaisesti jo haaste. Aikuisuuden myötä tulleet rajat ja rajoitteet vaikuttivat yllättävän vahvasti, ja itsensä nolaamisen ja mokaamisen hyväksyminen on ollut tämän matkan yksi kulmakivi.
Myös “prosessi aivot” tekivät tosissaan työtä sen eteen etten koko ajan ennakoisi ja prosessoisi vaan tohtisin olla hetkessä kiinni ja jokainen harjoite alkaisi kuin “tabula rasa” – ei mitään suunniteltua, elä hetkessä ja ole läsnä. Nyt olen tämän myötä oppinut mitä heittäytyminen parhaimmillaan voi olla. Treenien jälkeen fiilis on upea! Meillä on mahtava porukka joka ei myöskään pelkää kertoa vaikeistakin asioista tai siitä jos tänään ei ehkä “irtoa”, mutta paikalle tullaan aina. Muu maailma unohtuu hetkeksi ja saa olla omassa kuplassaan ja olla joku muu. Äärimmäisen vapauttavaa!

Nopeasti huomasin että impro on vaativa ja samalla antava laji, ja ympärillä oleva naisporukka oli kannustava, turvallinen ja hyvällä huumorilla varustettu joukkio, missä ei rajoja asetettu, mentiin aina vain enemmän ja enemmän mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastamme itseämme ja toisiamme hyvällä tavalla. Heittäytyminen on ollut itselleni silmiä avaavaa, kuinka tässäkin iässä oppii uutta itsestään ja tästä oudosta ja mielenkiintoisesta lajista. Kevään myötä myös Uniikki Unikornin vetämällä kurssilla olen saanut valtavan paljon uutta oppia ja päässyt mukaan syventävästi improilun maailmaan. Reppu on pullollaan opittuja asioita ja tulevien näytösten myötä on mahtava päästä katsomaan kuinka tämä kaikki saadaan valjastettua oikealle yleisölle. Kevään myötä olemme oppineet luottamaan kaveriin, huomaamaan että ketään ei jätetä ja samalla kuitenkin annamme toisillemme myös tilaa, vastaamaan ”tarjouksiin” ja huomaamaan että todellakin moka on lahja, eikä hiljaisuuskaan ole huono asia.

Lempi lajeistani yksi on pareittain tehtävä “shoot” mikä on todella nopeatempoinen tekniikka. Siinä kaksi näyttelijää “kirjoittaa” jollekin taholle/ henkilölle valituskirjeen, ja kirje etenee kummankin vuorotellen sana kerrallaan nopeassa tempossa. Toinen pari vastaavasti vastaa tehtyyn valituskirjeeseen, myös sana kerrallaan. Olemme kirjoittaneet todella hilpeitä ja naurettavia valituksia. Myös vasta opittu pitkä improvisaatio missä tehdään muutamia kohtauksia on uusi tuttavuus, ja tuon äärellä on päässyt näkemään että impro voi olla myös rauhallista, tunnelmaltaan myös koskettavaa ja herkistävää. Kaikki ei ole tyhjän nauramista, vaan kohtauksissa voidaan käsitellä elämän koko kaari. Tunteellisena ihmisenä se on ollut tärkeää ja sydäntä avaavaa. Myös “Irkkulaulu” – tai lauluharjoitteet kitaran säestyksellä (tai ilman) on ollut opettavainen matka – ja jopa pelottavaa, ajatus laulamisesta oli todella utopistinen ja jännittävä, välittömästi mieleen pulpahti koulussa suoritetut laulukokeet, pala olikin kurkussa ensimmämisessä rinkilaulussa – ja varmsti poikittain. Mutta ajatella – omaksi yllätykseksi luottamus itseen on tässäkin kasvanut! Ja vaikka kuinka välillä tipahti kelkasta ei se porukan menoa haitannut, aina joku ottaa kopin ja jatkaa. Nuoruuden trauma epäonnistumisesta ja huonoudesta karisikin nuotti kerrallaan maton alle. Harakkakin raakkuu äänellään ja esityksen punainen lanka on aina sen tarina. Kuinka monta asiaa olenkaan saanut oppia ja samalla löytänyt itsestäni uusia puolia ja armollisuus itseä kohtaan on kasvanut valtavasti. Lisäulottuvuutta on tuonut myös valotyöskentelyn harjoittelu, kuinka paljon se vaikuttaakaan siihen miltä esitys näyttää.

Olen myös vakuuttunut että improvisaatio sopii kaikille joita se yhtään kiinnostaa ja kutkuttaa. Tämän kautta pääsee matkalle itseensä ja improvisaatio antaa eväitä ihan jokapäiväisiinkin asioihin kuten vaikka esiintymispelkoon, ja pääsee myös hetkeksi takaisin siihen aikaan kun maailma oli avoin ja asioita tehtiin impulsiivisemmin, luottaen että tästä syntyy jotain uutta ja hyvää. Improryhmiä on Oulussa monia, myös erilaisia teatterikurssejakin löytyy, niihin on helppo mennä mukaan matalalla kynnyksellä. Luova tekeminen on hyvää vastapainoa itselleni työhön joka on suunnitelmallista ja vaatii paljon ennakointia. Tämän kautta olen saanut myös itselleni uuden perheen, ystäviä jotka ovat saman asian äärellä toisiaan tukien. Meitä on monelta eri työn alalta, jokainen on upeasti oma itsensä ja persoonansa, ja jo se on mahtava voimavara.

Välillä höntsäillään hyvin keveissä aiheissa “aivot narikkaan” – tyylillä niin että nauru raikaa, joskus taas on hetkiä jolloin dialogissa luodaan jotain koskettavaa ja syvällistä. Koskaan et tiedä mitä tänään syntyy, jokainen harjoite on ainoa laatuaan ja nähdään vain kerran, uusintoja tai takaisinkelauksia ei ole. Emme tiedä siis ollenkaan mitä nähdään niissä neljässä tulevassa esityksessä, ainoastaan sen että jokainen esitys on ainoa laatuaan ja tarjoillaan yleisölle uunituoreena.

Kurssin jälkeen palaamme omiin harjoituksiin, kesällä luvassa on harjoituskertoja vaikka puistossa! Meidän ryhmää pääset seuraamaan vaikka instagramissa: otn_impromania

Nähdään näytöksissä !

Satu